(Koti)-ikävästä

Kyllä, välillä minä ikävöin Ouluun. Ikävöin niitä ihmisiä,  joiden ansiosta minusta tuli tällainen. Jotka tasan tietävät, miltä näytän kun mieltäni painaa jokin. Jotka tasan tietävät, että kiipesin kuusen latvaan ollessani 3-vuotias. Jotka tasan tietävät, mitä lautapeliä pelatessani innostun niin, etten tahdo pysyä paikoillani. Jotka tasan tietävät, mikä saa minut nauramaan. Jotka ovat tunteneet minut aina.

Muuttaessaan pois kotipaikkakunnaltaan ihminen joutuu luopumaan asioista, ja luomaan itselleen uuden identiteetin. Ennen olin Oulun tyttö, jota oululaisuus määritti paljon. Murre oli leveää näänätystä ja luonne rauhallinen. Pohjoinen asuinpaikka herätti muissa kunnioitusta ja kiinnostusta. Harva etelä-suomalainen edes oli käynyt Oulussa. Iso perhe ja laaja ystäväpiiri pitivät minut kiireisenä.

Nyt olen Seinäjoen tyttö. Siis oikein pohojanmaalainen. Paikka herättää kiinnostusta niin ikään, mutta itse koen vielä ristiriitaisena oman identiteettini. Eihän minulla ole sitä puheliasta, omanarvontuntevaa luonnetta, mikä täkäläisillä naisilla on. Murrekin taitaa olla vielä liian leviää. Kavereitakin on vielä liian vähän eikä kukaan perheenjäsenistäkään ole tänne eksynyt. Poikaystävälläni on suuri työ paikata nämä ihmiset ;)

Onneksi minulla on lämpimät välit ihmisiin Oulussa. Heidän kanssaan voin muistella mennyttä, ja luoda tulevaakin. Eivät he ole mihinkään karanneet. Välimatka myös muistuttaa taas siitä, kuinka tärkeitä ihmiset minulle Oulussa ovat. Kuinka onnekas ihminen olenkaan, että olen tavannut niin monta ihanaa ihmistä, jotka saavat oloni hyväksi.

Aina kun olen Oulussa ikävöin poikystävääni ja kotiani Seinäjoella. Kukaan Oulussa ei nimittäin tiedä, miltä poikaystäväni vanhempien mökillä näyttää. Kukaan ei tiedä, että oli minun idea liftata kaksi viikkoa sitten baarin jälkeen kotiin. (tärppäsi muuten heti ekalla, ja sattui vielä mukavat kuskit :D). Kukaan ei tiedä, että nukun poikaystäväni kainalossa aina, kun hän on kotona.

Luopumisen tuska ja uuden elämän luominen toiselle paikkakunnalle ei ole helppoa. Mutta siitä voinee selvitä, jos vain on kärsivällinen ja uskoo ja luottaa siihen, että jonain päivänä verkostot tännekin ovat syntyneet. Samalla saan aloittaa tavallaan puhtaalta pöydältä ja kerätä ympärille vain niitä ihmisiä, jotka ovat minulle hyvästä. Nyt saan myös varmasti tehdä elämästäni itseni näköisen.

Olen nyt kuin nahkojaan uudelleen luova eläin. Luomistyö on hidasta, mutta varmaa. Ennen kaunista uutta nahkaa on pysyttävä avoimena ja positiivisena, jotta nahka syntyisi kokonaan.

Ikävä kertoo mielestäni siitä, että välitän ihmisistäni ja he ovat minulle tärkeitä. Ja tulevat aina olemaankin.