Olinhan vain ajatellut pitäväni hauskaa

Luin tänään Lilyn blogiyhteisöstä kertomuksia siitä, missä ihmiset ovat tavanneet kumppaninsa. Kertomukset herättivät muistoja omasta tarinastani, joka ainakin omasta mielestäni on myös uskomaton. Ja todellakin sanonta siitä, kuinka rakkaus saapuu kun sitä vähiten odottaa, pitää meidän kohdallamme myös paikkansa. Ajattelin nyt kertoa myös teille tarinani, vaikka suurin osa sen on varmasti kuullutkin, ja vielä useaan kertaan, hih. SIIRAPPISUUSVAROITUS! Ei niille, jotka eivät kestä lukea siirappisia tarinoita.

Tapasimme mieheni kanssa syksyllä 2012 Oulussa. Olimme viettämässä perinteisiä kesänlopettajaisjuhlia ystäväporukallani ja illan tavoitteena oli vain pitää hauskaa.  Illan baarivalinta tuotti meille hankaluuksia -niinkuin aina. Porukan rokkimimmi haluaisi aina mennä hevibaariin, toinen haluaa tanssia jalkansa kipeäksi ja minä taas olisin halunnut ehkä vain hengailla jossakin viihtyisässä paikassa ja jutella ihmisten kanssa. Päädyimme kompromissiin - paikkaan, josta kukaan ei oikeasti kauheasti tykkää. Sattui kuitenkin niin, että siellä oli bilebändi esiintymässä, ja me innostuimme tyttöjen kanssa tanssimaan. Rokkimimmi halusi eturiviin soittamaan ilmakitaraa ja katsomaan kitaristin soittotaitoa, ja minä tietysti seurasin perässä. Lähempänä huomasin, että rytmiä musiikille paukutti todella söpö rumpali, jolla oli tukka pystyssä. Rokkimimmin ilmakitarasoolot olivat suurieleisiä, vaikka katselinkin niitä vain sivusilmällä, sillä silmäni olivat nauliintuneet rumpaliin.

Keikan jälkeen esiintyjät sulautuivat meidän tavisten joukkoon, mukaanlukien söpö pystytukkainen. Katselin häntä sievästi salaa  huokaillen dramaattisesti aina hänen käännettyään selkänsä, ängin hänen viereensä baaritiskille ja vilkuilin häntä hymyillen aina kun hän ei katsonut minua päin, mutta en uskaltanut tehdä aloitetta. Onneksi hän kuitenkin, ihme ja kumma!, huomasi tämän suurieleisen vilkuiluni ja  uskalsi lähestyä minua. "Lähdetkö tupakalle?", hänen kysymyksensä kuului."En polta", vastasin hämmentyneenä. Pystytukkainen näytti pettyneeltä ja oli jo lähdössä pois, mutta jatkoin: "Voin lähteä sinun seuraksesi", olinhan vain ajatellut pitäväni hauskaa tuona iltana ja pystytukkainen vaikutti hauskalta. Hän otti minua tiukasti kädestä kiinni, ja siitä hetkestä asti luotin häneen. Sen jälkeen kaikki tapahtui niinkuin olisimme tunteneet toisemme aina. Tanssimme hitaita Scorpionsin tahtiin, lähdimme hänen kanssaan hotellille jatkoille, juttelimme koko yön, minä hänen kainalossaan ja aamulla hyvästelin hänet ajatellen, että en varmaan koskaan enää näe häntä. Tuo päivä oli lämmin ja kun kävelin kotiin, hento tuuli heilutteli oranssia mekkoani ja kasvojani koristi leveä hymy. Ensin Rotuaarille, sitten Ainolanpuiston läpi kohti Tuiran patosiltaa. Matka taittui kuin unessa ja maailma näytti ihan erilaiselta vaaleanpunaisten lasien läpi. Valintatalon myyjä loi pitkän katseen onnelliseen olemukseeni samalla kun lukijan läpi kulkivat nakkipaketti ja ranskalaiset. "Kiitos hei", huikkasin ja jatkoin matkaani pilvien päällä kohti kotia, valmistamaan terveellistä ateriaani ja odottamaan tekstiviestejä häneltä. 

Aurinko ja pakkanen! <3

Ensimmäinen viesti saapui, kun olin päässyt kotiin. "Tuli heti ikävä". Viestittely ja soittelu jatkui n. 1,5 kuukautta ennen kuin tapasimme uudelleen. Sen tapaamisen jälkeen tiesin heti, että hän on minun tuleva mieheni. Aloimme tavata useammin ja rahaa sekä aikaa matkustamiseen puolin ja toisin kului. Kerroin ystävilleni löytäneeni sielunkumppanini. Isäni nukkui pois lokakuussa ja myös mummoni joutui sairaalaan, ja luulin jo menettäväni hänetkin. Pystytukkainen tuki ja lohdutti, piti kainalossa ja teki minulle voileipiä, silitti päätäni ja kävi kanssani kävelyllä. Tunsin ensimmäistä kertaa, että tämä ihminen on sellainen, joka oikeasti tukee minua kaikessa ja hyväksyy minut sellaisena kuin olen. Jonka rinnalla jaksan kaiken surun ja murheen, mutta jonka kanssa elämä on myös iloa ja nautintoa. Ei kestänyt kauaa, kun pystytukkainen alkoi puhua yhteenmuuttamisesta. Ja sehän minulle sopi, vaikka pelkäsinkin kauheasti. Hän kuitenkin vakuutteli, että kaikki menee hyvin ja hän pitää minusta huolta. Aloin valmistella uutta elämääni Seinäjoella: irtisanouduin töistä, irtisanoin kämppäni ja myin tavaroitani. Olenko ihan hullu?, ajattelin usein. Ainakin lähipiirini mukaan olin, mutta kerrankin tein päätöksen kuunnellen vain itseäni, sopivalla rohkeudella höystettynä. Minulle riitti, että edes joku uskoi minuun ja tuki päätöstäni. Ja kaikista tärkeintä tietysti oli pystytukkaisen tuki.

Olemme vieläkin tosi rakastuneita. Toki olemme vielä siinä huumavaiheessa, joka tutkijoiden mukaan kestää korkeintaan kaksi vuotta. Meillä on siis noin yhdeksän kuukautta vielä alkuhuumaa jäljellä -jihuu! Meillä on hauskaa yhdessä, mutta välillä myös riitelemme ja toinen ärsyttää, pyydämme ja annamme anteeksi. Elämme tasapainoista parisuhde-elämää, jossa meillä on yhteisiä unelmia - mutta myös omia. Sanomme toisillemme joka päivä "rakastan sinua" ja toivotamme toisillemme hyvää työpäivää. Halaamme, hymyilemme ja katsomme silmiin. Luotamme toisiimme ja tulevaisuuteen.

Miten te olette tavanneet kumppaninne, onko mukana ollut sattumaa?