Tuuleen kuiskattuja haaveita

Viime aikoina minusta on tuntunut, että blogini on tullut tiensä päähän. En keksi enää asioita, joita kertoisin Seinäjoesta tai toiselle paikkakunnalle muuttamisesta. Ajattelin kuitenkin, että jatkan blogin kirjoittamista lifestyle-blogina (Seinäjoki lisällä höystettynä), koska kirjoittaminen on vain niin kivaa ja terapeuttista (suosittelen!). 

Tänään on tietyllä tapaa erityinen päivä, sillä olemme seurustelleet pystytukkaisen kanssa "virallisesti" tänään kaksi vuotta. Minusta kyllä tuntuu, niinkuin olisimme seurustelleet jo pitempään. Elämä hänen kanssaan on mutkatonta ja helppoa. Nykyisin elämä on ehkä vieläkin kivempaa kuin alussa, kun tunnemme toisemme jo niin hyvin ja rakkaus on syventynyt. Olo on onnellinen (vaikka mies häipyikin pari tuntia sitten keikkareissulle ja saan kippistää kunniaksemme yksin;)).

Vuosipäivämme on herättänyt minussa monenlaisia ajatuksia. Olen viime aikoina miettinyt paljon sitä, onko Seinäjoki se paikka, missä haluan asua ja ehkä joskus lapsenikin kasvattaa. Edelleenkin minua vaivaa se, etten ole oikein saanut verkostoja tänne luotua (mikä tietysti saa minut usein miettimään myös sitä, että mikä minussa on vikana. Onneksi alitajuntani puuttuu tuolloin peliin: "don't open that door"). Itse asiassa verkostojahan minulla on vaikka kuinka, mutta mitä niillä tekee, ellei ole oikeita ystäviä, joiden puoleen kääntyä tarpeen vaatiessa?

Ystäväni kävivät onneksi piristämässä minua pari viikkoa sitten Seinäjoella; tässä kuva siltä reissulta. Syötiin ja juotiin hyvin, kiitos tytöt! :) Kuvassa näette myös minun uudet, ihanat lasipurkit, jotka hommasin Ikeasta!  

Minua vaivaa myös se, että voi mennä vuosia ennen kuin saan viran. Miten voin siis ikinä tehdä siirtoja eteenpäin elämässä, jos minun pitää monta vuotta vielä elää kuin nuorallatanssija? Työtilanne alallani on tällä hetkellä aika huono, minkä vuoksi olisi hyvä saada virka mahdollisimman pian. Se taas tuntuu kuin tuuleen kuiskatulta toiveelta. 

Joku varmaan kommentoi tähän: "älä murehdi, elä päivä kerrallaan." Ja niinhän minä parhaani mukaan teenkin, mutta väistämättä epävarmuus tulevaisuudesta on välillä mielessä.

Joku toinen taas varmaan näkee tilanteeni vapauttavana, kun sitoumuksia ei ole vielä mihinkään suuntaan. Ei ole asuntolainaa, ei lapsia, ei virkaa. Silloinhan voi lähteä mihin vain, ja sehän tässä tilanteessa onkin etu. Voimme lähteä työni perässä muuallekin suhteellisen helposti, sillä mieheni voi tehdä työtään lähes mistä kaupungista tahansa. Välillä saatan salaa haaveilla myös vielä kerran ulkomailla asumisesta, mutta se taitaa vain jäädä salaiseksi haaveeksi.

Aika näyttänee, missä ja miten tulen elämäni viettämään. Nyt tuntuu vain siltä, että olen tienristeyksessä, jossa jonkinlaisia valintoja pitäisi tehdä. Sitähän tämä elämä itse asiassa on jatkuvasti; valintoja. Valintoja ja päätöksiä: mikä minut tekee onnelliseksi ja tyytyväiseksi? Taustalla omissa valinnoissa tietysti vaikuttaa vahvasti ne omat arvot eli se, mikä itselle on elämässä tärkeää. Toiselle se on työ, toiselle rakkaus, kolmannelle eläimet. Kuinka helposti me ihmiset kuitenkin tuomitsemme toisten valintoja, vaikka niiden avullahan jokainen tekee elämästään itsensä näköisen, sellaisen, jossa on onnellinen. 

(menikö jo liian filosofiseksi ja opinto-ohjaukseksi? :D)

Osaatteko te elää päivä kerrallaan vailla huolta huomisesta?